Kira Poutanen – Ihana meri

Hyi, HYI, miten tämä kirja palauttaakaan nuoruuteen. Minä en ole niitä ihmisiä, jotka pohtivat ”voi että, kun olisi ihanaa olla taas nuori”. Tunnen edelleen ihoni alla nuoruuden painon, kaikki ne odotukset, paineet ja kamaluuden. Silloin alkaa ymmärtää, mitä kaikkea meiltä odotetaan ja miten meitä mittaillaan, mutta itsellä ei ole vielä mitään hajua siitä, mihin kaikkeen ”tarvitsee” pystyä. Ei ole vielä kykyä määritellä omia rajoja ja sitä, mihin haluaa panostaa. On vain läpitunkevat paineet ulkopuolelta. Tämä kirja kertoo siitä.

Ihana meri kertoo Juliasta, joka sairastuu hiljalleen kirjan mittaan anoreksiaan. Hän on kympin tyttö, joka on tottunut suorittamaan mallikkaasti koulua ja saamaan hyvät arvosanat. Hän on isosisko kahdelle veljelle ja tottunut olemaan se, johon vanhemmat voivat luottaa. Hän on yläastetta käyvä tyttö, jonka ystävät ovat myös kovia suorittajia ja vertaavat toistensa tuloksia, suorituksia ja lukutahtia koko ajan. Kirjassa käydään mielestäni läpi kaikki nuoren elämän osa-alueet. Osaltaan tämä kirja mielestäni summasi myös sitä, miten kaikki saattaa mennä hieman pieleen ja kun kaikki osa-alueet ovat kallellaan samaan suuntaan – suunnattomaan suorittamiseen ja odotuksiin – miten nuoren mieli voi helposti kääntyä juuri Julian kokemiin ongelmiin.

Aikuisten tapa puhua nuorelle painosta, kuten monista muistakin asioista, on kinkkinen asia. Nuori imee itseensä koko ajan hirvittävän määrän tietoa ja asenteita. Ne tulevat väkisin näkyviin ja kuuluviin naistenlehtien lööpeissä, ympärillä olevien ihmisten tavasta arvostella itseään ja myös nuorelle suoraan osoitetuista puheista. Tässäkin kirjassa kuvataan, kuinka opettaja sanoo tytöille: ”Ei sitä kannata kerätä mitään turhia läskejä sinne pyllyn ympärille tai reisiin, pojatkin tykkää kun on hoikka ja linjakas, vai mitä tytöt?” Kun Julia sitten ottaa tällaisista toistuvista vihjeistä vaarin, tekee itselleen treeni- ja ruokavalio-ohjelmat ja paino alkaa putoamaan, terveydenhoitaja kommentoi: ”Tämä on aina tämmöistä tämä touhu teidän tyttöjen kanssa, kun te nyt ymmärtäisitte, että kyllä ne pojat tykkää vaikka olisi vähän pyöreempikin.” Tällaisten kommenttien ristitulessa aikuisenkin olisi vaikea pitää pää kylmänä ja suhtautumisensa painoon terveenä, saati sitten täysin keskeneräisen nuoren, jolla on paljon tekemistä jo aikuistumisessa.

Tyttöjen ja naisten asema on kirjassa myös isossa roolissa. Kirjassa viitataan paljon siihen, mitä tytöiltä odotetaan verraten poikiin. Tai kuten yllä olevissa kommenteissa käy ilmi ja mikä on mielestäni vielä hullumpaa, mitä aikuiset ihmiset kertovat tytöille poikien odottavan… ”Onkos ne pojat missä, niistä kun ei koskaan tiedä… no, antaa niiden vähän hurjastella, hyväähän se niille vaan tekee, me tytöt voidaan sitten rauhassa laittaa koti kuntoon.” Tällainen mummilta tullut kommentti on varmasti aika tuttu monille naisille. Onneksi suhtautuminen on vähän jo muuttumassa, mutta varsinkin vanhemmilla sukupolvilla on ollut selkeä roolitus naisten ja miesten välillä. Silloin se on ollut luontevaa ja varmasti tarpeellistakin, mutta voi kuinka toivon, että tämä tasoittuisi mahdollisimman nopeasti, eikä nuorten tyttöjen tarvitsisi enää mielellään koskaan kuulla, mitä pojat tytöiltä, tyttöjen vartaloilta ja tyttöjen käyttäytymiseltä odottavat ja kuinka tyttöjen pitäisi näihin odotuksiin muka vastata. Kunpa me saisimme jätettyä tulevaisuuden tytöille paremman perinnön tällä saralla.

”Mä oon päättäny, etten syö enää karkkia. Enkä pullaa. Enkä keksejä. Enkä mitään makeeta lihottavaa. Mun on pakko. Mä en voi enää jatkaa näin. Mä syön ihan liikaa kaikkea kakkaa. Mä ryhdistäydyn. Illalla mä lähden lenkille ja juoksen kovaa, mä oon voimakas ja mä jaksan. Kukaan ei voi pysäyttää mua.” 

Tämä kirja teki minut kovin ahdistuneeksi ja kovin kovin vihaiseksi. Siitä taitaa tunnistaa hyvän kirjan. Tuli surkea olo siitä, miten kesken koko maailma on tyttöjen osalta. Naisilla on Suomessa hyvä asema, ei sitä kenenkään auta kiistää, mutta varsinkin niissä kaikissa syvimmällä olevissa asenteissa on vielä paljon tekemistä. Kirjasta olisi paljon sanottavaa ja paljon tunteita purettavaksi, mutta samaan aikaan kirja itsessään oli niin kovin kattava ja tunteikas, että antaa Julian sanojen puhua minun puolestani. Julialla turhautuminen purkautui lähellä olevaan naiseen, omaan äitiin. Kuitenkin taustalla taitaa olla turhautuminen naisen asemaan ja teini-ikäisen pikkuhiljaa kasvava ymmärrys siitä, millaiseen rooliin monet ihmiset vielä odottavat naisten ahtautuvan:
”Mä vihaan sitä. Mä vihaan sen pelokkuutta, pehmeyttä ja pikkutyttömäisyyttä. Sen pehmeitä käsivarsia ja roikkuvia rintoja, sen terveyssidekätköjä ja esiliinoja, pelästyneitä silmiä ja ikuista jossittelua, toteutumattomia unelmia ja alistunutta pyykinpesua. Mä vihaan naisia. Vihaan. Vihaan niiden lämpimiä selluliittireisiä ja paidan alta pilkottavia rintaliivinraitoja, vihaan niiden avuttomuutta ja olematonta huumorintajua, niiden ruokareseptejä, vauvalässytystä ja synnytysjuttuja. Missä vitussa on niiden arvokkuus, itsekunnioitus, elämä ja vapaus! Mä vihaan niitä. Mä vihaan niin paljon. Mä vannon itselleni, etten koskaan tuu tollaseks, että mä teen itsestäni androgyynin, nuoren pojan tai lihaksikkaan enkelin, että mä vaikka tapan itseni ennemmin kuin rupean naiseksi. Heikoks piipittäjäks, suu auki ripsiä maalaavaks permanenttipääks, miesten nauratettavaks sihteeriköks ja vastuuta pakoilevaks, verta vuotavaks huokailijaks. Vittu!”

On kirjoja, joista sanotaan ”tämä pitäisi antaa jokaiselle nuorelle luettavaksi”, mutta Kira Poutasen Ihana meri pitäisi antaa jokaiselle vanhemmalle, jonka lapsi siirtyy yläasteelle ja jokaiselle aikuiselle, joka tekee töitä nuorten parissa. Jokaisen aikuisen pitäisi kuulla tämä tarina, sisäistää se ja koittaa muistaa, miltä tuntui olla kaiken tuon puristuksessa ilman minkäänlaisia valmiuksia siihen. Koska yhdenkään nuoren ei pitäisi jäädä yksin näiden asioiden kanssa, pystyä valehtelemaan tietään läpi sairauden, kuullen samalla kannustusta ja painostusta laihduttamisen, itsekurin ja suorittamisen suuntaan.

”Mä hymyilen terapeutille niin kuin äidille luvatessani syödä kaiken, vakuuttavasti vaaleilla silmilläni, valkoinen otsa kirkkaana. Mä olen kiltti tyttö, tottelevainen ja järkevä, mauton posliininukke kuivat hiukset kireällä letillä. Ainahan muhun voi luottaa, mä olen kunnon tyttö. Mä hymyilen ja väläytän valkosia hampaita. Mä tiedän, että se uskoo mua.”


Kira Poutanen – Ihana meri 🎧
Otava, 2001 (Äänikirja: WSOY)
Lukija: Karoliina Niskanen

✨✨✨✨✨

Sopii haastekohtiin (omien kriteerieni mukaan, joidenkin mielestä näitä olisi varmasti enemmän, joidenkin mielestä vähemmän):
5. Kirjassa sairastutaan vakavasti
15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää (syömishäiriöt)
21. Kirja liittyy lapsuuteesi
28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan
45. Palkittu esikoisteos (Finlandia Junior, 2001)


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s