Dolly Alderton – Haaveita

Dolly Aldertonin Haaveita oli mainio kevyempi kuunneltava! Kirja on juoneltaan suhteellisen peruskauraa. Kolmekymppinen Nina Dean on sinkku, mutta toivoisi löytävänsä jonkun ja hairahtuu nettideittailuun. Tämän kaiken ohella toki on ikääntyvien vanhempien kanssa koetut kriisit, kaikki kiemurat ystävien kanssa ja töihin liittyvät pulmat. Minä pidän Aldertonin tavasta kirjoittaa. Teksti on ilahduttavaa, oivaltavaa ja mukaansatempaavaa. Olen kuunnellut myös Aldertonin esikoiskirjan Kaikki mitä tiedän rakkaudesta ja myös se jäi mieleen mukavana, kevyenä kirjana. Tämän genren parhaita!

Minulla meni tämän kirjan osalta hetki aikaa kirjan lopettamisen jälkeen, että sain tämän tekstin kirjoitettua. Kirjoitin ensin hyvin pintapuolisen tekstin ja jäin pohtimaan, haluanko julkaista sellaisenaan vai kirjoittaa hieman syvemmin. Mitä pidempään pohdin, miltä kantilta lähden tätä kirjaa ja sen herättämiä mietteitä purkamaan, sitä selkeämpänä ja kiukuttavampana yksi aihe nousi mieleeni. Tässä kirjassa on erinomaisia esimerkkejä siitä, miten naiset tanssivat miesten pillin mukaan. Kirja ei kannusta siihen, eikä pidä sitä positiivisena asiana, vaan ennemmin pienin juonenkääntein ottaa kantaa siihen, miten syvällä naiseudessa se vielä on.

Ei aina, mutta liian usein treffailun maailmassa miehet ovat ne, jotka määräävät säännöt ja tapailun tahdin. Niin tässäkin kirjassa tulee tutuksi kaava, jossa nainen tapaa ihanan miehen, mies haluaa edetä nopeasti ja lopulta nainen jääkin ihmettelemään, mitä hän teki väärin, kun ei kelvannutkaan miehelle. Kolmissakymmenissä monet naisista ovatkin jo tilanteessa, jossa useita vuosia läheiset ovat kyselleet, eikö ketään kivaa miestä löydy, eikö biologinen kello jo tikitä ja jos seurustelukumppani onkin, joko kesähäät on tulossa ja vauva suunnitelmissa. Nainen ei tunnu riittävän yksin.

Myöhemmin taas, kun parisuhde ja viimein ne lapsetkin on saatu hankittua, nainen tuntuu riittävän paremmin kuin hyvin yksin. Naisella on vastuu lapsista, ruuista, neuvoloista ja miehestä. Tässä kirjassa mallikas esimerkki on, kun äiti lähtee ensimmäistä kertaa illaksi pois, mies jää lapsen kanssa ja jälkikäteen naiselle selviää, että mies oli palkannut lastenhoitajan voidakseen itse viettää illan rauhassa television ääressä.

Sitten vielä kaiken tämän kirjoittamisen jälkeen itse herään ajatukseen, että ”olenko nyt vain nalkuttava akka, kun tällaisesta jaksan jauhaa”. En kuitenkaan halua ajatella niin, vaan tämä on yksi sellainen epäkohta, mikä naisten ja miesten välillä on. Epätasapaino parisuhteen ja perheen perustamisessa näkyy pienissä yksityiskohdissa ja käyttäytymismalleissa ja vain puhumalla ne asiat pistävät silmään ja voivat joskus korjautua. Ja koska tapana nykyään tuntuu olevan, lisätään vielä, että en todellakaan pidä kaikkia parisuhteita epätasa-arvoisina, enkä kaikkia miehiä lurjuksina. Tämä on yleistämistä, mutta liian useita tosielämän esimerkkejä tulee jo omasta ja lähipiirini elämästä.

Pidän juuri tällaisista kevyemmistä kirjoista, jotka kuitenkin herättelevät ajattelemaan hieman syvemminkin. Kirja oli kyllä kepeä ja hauska, mutta pohjavireenä kuitenkin on monia hieman raskaampia aiheita. Tällaisen parisuhteiden viidakon lisäksi käydään läpi myös pohdintaa muun muassa ikääntyvistä vanhemmista ja ystävyyden kiemuroista. Myös itsetutkiskelu ja oman elämän hallussa pitäminen olivat mukana kulkevia teemoja. Alla olevassa otteessa erinomainen esimerkki siitä, miten pieneen kohtaukseen saa mahtumaan ajatuksen, jota ainakin itse pysähdyin omalla kohdallani ajattelemaan ihan huolella:
”Yleensä olisin kuitannut tuollaisen Joelle tyypillisen heiton nauramalla sille, mutta Maxin edessä se olisi tuntunut valheelliselta. Joeta ja minua yhdisti pöhköys, minua ja Maxia tietynlainen vakavuus. Molemmat olivat aito osa minuuttani, mutta näyttäytyivät hirveän ristiriitaisina, kun niitä edustavat henkilöt olivat yhtä aikaa läsnä. En ollut osannut odottaa, että näiden kahden ihmisen kohtaaminen tarkoittaisi myös sitä, että oman minäni eri puolet joutuisivat kohtaamaan – se sai minut tarkkailemaan itseäni epätyypillisen ahdistuneesti.”

Ja sitten vielä yksi syy sille, miksi rakastan toisinaan tällaista kevyttä kirjallisuutta. Yleensä kirjat ovat minulle tapa paeta. Haluan lukea ihan toisenlaisesta maailmasta, perehtyä hahmon ongelmiin, jotka ovat todella paljon isompia kuin omani tai vain hyvin erilaisia, ja unohtaa omat murheeni siksi aikaa, kun olen kirjan maailmassa. Jotain viihdearvoa kuitenkin on silläkin, kun hahmo onkin omanikäinen, samaa sukupuolta ja käy läpi paljon samoja asioita kuin itse. Luulenpa, että samaistuminen ja tiettyjen asioiden tunnistaminen ja niiden hauskaan muotoon asettaminen on se mauste, mikä tällaisista kirjoista omaan elämään tulee. Omakin elämä tuntuu kepeämmältä, kun kirjailija osaa laittaa vakavat asiat viihdyttävään pakettiin.

Ja onneksi kaikkien kinkkisten tilanteiden ja ajatusten lisäksi on ihania ystäviä, kauniita päiviä ja kuplivaa!


Dolly Alderton – Haaveita 🎧
Alkuperäisteos: Ghosts
Suomentaja: Viia Viitanen
WSOY, 2021
Lukija: Anna-Riikka Rajanen

✨✨✨✨

Sopii haastekohtiin (omien kriteerieni mukaan, joidenkin mielestä näitä olisi varmasti enemmän, joidenkin mielestä vähemmän):

7. Kirja kertoo ystävyydestä
10. kirjan nimi on mielestäsi tylsä
18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja
22. Kirja sisältää tekstiviestijä, sähköposteja tai some-päivityksiä
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s