Antonio Iturbe – Auschwitzin kirjastonhoitaja

Antonio Iturben Auschwitzin kirjastonhoitaja on oikeaan henkilöön ja tositapahtumiin perustuva romaani. Päähenkilö on Dita, joka joutuu 14-vuotiaana Auschwitzin keskitysleirille. Pieni onni sinne päätymisessä kuitenkin on, että hän pääsee perheleiriin isänsä ja äitinsä kanssa. Parakissa 31 myös toimii koulu. Siellä lapsia opetetaan sallittujen aiheiden puitteissa. Salaisuus parakissa on kahdeksan kirjaa sisältävä kirjasto. Dita saa hengenvaarallisen tehtävän toimia sen kirjastonhoitajana, piilotella kirjoja, joiden olemassaolo on ankarasti kielletty Auschwitzissa.

Minulle tämä kirja kertoo toivosta toivottomuuden keskellä, elämänhalun ylläpitämisestä ja siitä, millaisen muutoksen kirjat todella voivat tehdä. Olen kuunnellut melko paljon holokaustiin liittyviä kirjoja ja uskaltaisin sanoa, että tämä on tähän mennessä paras! Pidin Iturben tavasta yhdistää historiallisia faktoja ihan sellaisenaan, Ditan kertomaa ja todennäköisesti myös hieman Iturben itsensä kuvittelemaa. Kirja oli enemmän tarina tytöstä ja ihmisistä hänen elämässään kuin keskitysleiristä.

”Kaksi opettajaa kohottaa ahdistuneena päätään. Heillä on käsissään jotain Auschwitzissa ankarasti kiellettyä, minkä takia heidät voidaan tuomita kuolemaan. Noilla esineillä, joiden hallussapito tietää hengenlähtöä, ei voi ampua eikä niitä voi käyttää teräaseena eikä nuijana. Reichhin tylyt vartijat kavahtavat kirjoja: vanhoja, kuluneita ja risaisia niteitä, joista puuttuu sivuja. Silti natsit koluavat joka sopen löytääkseen niitä, koska kirjat ovat heille päähänpinttymä. Historian saatossa kaikki diktaattorit, tyrannit ja sortajat, olivat he arjalaisia, tummaihoisia, aasialaisia, arabeja, slaaveja tai muita, ovat puolustaneet vallankumousta, eliitin etuoikeuksia, Jumalan valtakuntaa tai sotilaallista kuria, oli heidän ideologiansa mikä tahansa, ja heitä kaikkia on yhdistänyt yksi asia: he ovat etsineet vimmaisesti kätkettyjä kirjoja. Kirjat ovat vaarallisia, ne kun saavat ajattelemaan.” 

Kuinka totta onkaan. Kun kansaa aletaan rajoittaa, kulttuurin rajoittaminen taitaa olla aina ensimmäisenä karsittavien listalla. Vapaus ilmaista itseään, näkemyksiään ja laajentaa muidenkin näkemyksiä on vaarallista. Ihmiset ovat sillä tavalla hankalammin hallittavia. Myös keskitysleirin kaltaisissa oloissa on varmasti helpompaa pitää ihmisiä aisoissa, kun he ovat mahdollisimman lannistuneita. Ei haluta, että he muistavat millaista elämä voisi olla, saati, että ihmiset näkisivät pakenemisen tai kapinan mahdollisuuden. Kirjat kuitenkin saattavat antaa kaikenlaisia ideoita, se saattavat muistuttaa, mihin ihmisistä on ja saada uskomaan itseensä, toisiinsa ja tulevaisuuteensa. Pitää toivon liekin hereillä.

Dita pohtii kirjassa: ”Loppujen lopuksi H.G Wells oli oikeassa, koska ihmisillä tosiaan oli käytössään aikakone: kirjallisuus.”

Dita ja muut huomasivat kirjojen voiman siinä, miten kuluneilla, revenneillä ja osin tuhoutuneilla kirjoilla oli kyky siirtää heidät muualle siitä kamalasta ympäristöstä, jossa he itse joutuivat olla. Käytössä oli kahdeksan niteen lisäksi myös niin sanottuja eläviä kirjoja: muut vangit kertovat satuja ja tarinoita, jotka muistavat lähes sanasta sanaan. Kaikki nämä saivat ihmiset hetkeksi unohtamaan, missä he olivat. Tuntuu hullulta missään tilanteessa rinnastaa omaa elämää keskitysleirin elämään, mutta teenpä sen silti. Tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, kuinka kirjat auttavat selviytymään niistä vaikeimmista ajoista. Mitä pahempi oma olo on, sitä tärkeämmäksi kirjat aina käyvät. Niiden avulla voi siirtyä esimerkiksi Auschwitziin ja muistaa, että omassa elämässä on aika paljon kaikkea hyvää tai voi antaa kirjojen johdattaa itsensä muiden kirjoittamiin toiveikkaisiin tarinoihin ja antaa itselleen mahdollisuuden muistaa, että parempia päiviä tulee. Samaistuminen kirjojen kautta on tärkeää. Aina kaikki aiheet eivät ole sellaisia, mitä pystyy läheisten kanssa purkaa, mutta kirjojen kautta voi löytää hahmon, joka tulee itselle läheiseksi ja hahmolla on samoja kokemuksia kuin itsellä. Näin kansien välistä löytääkin ystävän, ihmisen, joka tietää, miltä sinusta tuntuu.

”Hinku vaikuttaa rohkealta on saanut hänet toimimaan varomattomasti. Itse asiassa hän on vain vaihtanut pelon toiseen, nimittäin pelon menettää fyysinen turvallisuus, pelkoon siitä, mitä muut ajattelevat hänestä. Kirjoineen ja kirjastoineen hän uskoo olevansa rohkea, mutta millaista hänen rohkeutensa on laatuaan? Hän on valmis vaarantamaan koko parakin, ettei häntä katsota karsaasti.” 

Myös tämä kohta kirjassa herätti minun itseeni kohdistuvat mietteet sekä sai pohtimaan pelon ja toiminnan yhteyttä. Kuinka usein me ihmiset liikumme vain jonkin pelon mukaisesti? Ehkä parasta olisi, että haaveet ja tavoitteet ohjaisivat tekemistämme, mutta kuinka usein silti on jokin pelko, joka vie eteenpäin. Jollei muuta, kirjassakin mainittu pelko siitä, mitä muut ajattelevat. Kun unelma on sanottu ääneen, missä vaiheessa haaveen tavoitteleminen muuttuu tavoitteeksi näyttää muille ihmisille, että katsokaa, minä pystyn? Tuntuu lannistavalta, että ihmisen näyttämisen halu ja pelko siitä, mitä muut ajattelevat ovat niin tiukassa, että sellaista miettisi jopa keskitysleirillä. Miten pahaan pinteeseen ihmisen pitäisikään joutua, että todella ajattelisi vain omaa ja muiden parasta, ei sitä, mitä tuokin minusta ajattelee.

Kirjan lopussa kirjailija vielä kertoo tapaamisistaan Ditan kanssa. Jo itse tarinan aikana ihailin hahmoa valtavasti. Lopun vanha rouva vielä lisäsi kunnioitustani. Juuri tuollaisia ihmisiä haluaisin elämässäni tavata ja juuri tuollaiseksi ihmiseksi haluaisin itsekin monilta osin tulla. Loppukohtaus pysäytti minut vielä kerran kirjan ääreen ja kokosi mielestäni erinomaisesti koko kirjan kauneuden:

”Kysyn, minkä viestin hän haluaisi lähettää elämän vastoinkäymisiä kohtaaville nuoremmille sukupolville.
’Viestini on tämä: Älkää opettako lapsianne vihaamaan muita ihmisiä, vaan hyväksymään heidät.’

Ditaa kismittää, että hänen henkilöhahmonsa on romanissani sankari. Minulle sankarit eivät ole elokuvien kovanaamoja, vaan ihmisiä, jotka kaatuvat ja nousevat uudestaan jalkeille, jotka sata kertaa kaaduttuaan yhä nousevat ja jatkavat eteenpäin. Minulle Dita on suurin sankari, jonka olen koskaan kohdannut.” 

Auschwitzin kirjastonhoitaja on tarina keskitysleiristä, tytöstä siellä ja hänen selviytymisestään sekä toivon kipinästä, joka ei koskaan sammunut. Se on myös pohdintaa siitä, miksi kirjat ovat tärkeitä, mikä niiden jättimäinen rooli saattaa olla ja miten hyvää ne voivatkaan tehdä.

Antonio Iturbe – Auschwitzin kirjastonhoitaja 🎧
Alkuperäisteos: La bibliotecaria de Auschwitz
Suomentaja: Einari Aaltonen
Like, 2021
Lukija: Krista Putkonen-Örn

✨✨✨✨✨

Sopii haastekohtiin (omien kriteerieni mukaan, joidenkin mielestä näitä olisi varmasti enemmän, joidenkin mielestä vähemmän):

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota
7. Kirja kertoo ystävyydestä
14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta
15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää (holokausti ja keskitysleirit)
18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja
28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen
31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää (kirjat)
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s