Yann Martel – Piin elämä

Kuten kirjoituksessani Karen Joy Fowlerin kirjasta Olimme ihan suunniltamme sanoin: ” Edes keskenjätetyt kirjat eivät mielestäni ole huonoja. Ne eivät vain ole minua varten joko ollenkaan tai juuri sillä hetkellä. On myös käynyt niin, että jokin aiemmin minulle sopimaton kirja onkin jälkeenpäin osoittautunut oikeaksi aarteeksi.” Yann Martelin kirjan Piin elämä kanssa kävi juuri näin. Ostin tämän kirjan pokkarina jollain reissulla matkaluettavaksi. En kuitenkaan jaksanut. En jostain syystä päässyt lainkaan kiinni kirjaan, vaan jo hyvin alkuvaiheessa jätin sen kesken. En muista enää miksi, mutta veikkaisin, että kirjan hitauden ja runsaan kuvailun takia. Nyt taas juuri sen takia upposin kirjaan täysin. Ihana maailma! Sitä tässä kirjassa kuvataan kauniisti.

Piin elämä kertoo nuoresta intialaispojasta Piistä. Hänellä on vanhemmat, isoveli ja eläintarha. Hänen isänsä pyörittää eläintarhaa, minkä luona myös heidän kotinsa on. Näin ollen eläimet ovat olleet osa Piin elämää aina. Perhe päätyy kuitenkin muutamaan Kanadaan ja rahtilaiva, jonka kyydissä he ja useat eläimet matkustavat kohti uutta kotimaataan uppoaa. Näin Pii päätyy pelastusveneeseen bengalintiikerin kanssa. Painokseni takakannessa sanotaan: ”Yann Martel kertoo tarinan, joka ei millään voi olla totta, ja kuitenkin lukija uskoo kaiken.” Kirjasampo-sivustolla taas yhdeksi kirjallisuudenlajiksi on merkattu ”maaginen realismi”, joka on mielestäni ihastuttava kuvaus muutenkin ja varsin osuva tähän kirjaan.

Minulle tämä tarina oli kertomus ihmisen sinnikkyydestä, kekseliäisyydestä mahdottoman edessä ja siitä, miten mistä tahansa voi selvitä. Lisäksi äärimmäisen isona osana tästä jäi mieleen se, miten tärkeää on toinen elollinen olento. Lopussa Pii tuumii tiikerille: ”En kykene kuvaamaan, kuinka kiitollinen olen sinulle. En olisi suoriutunut tästä ilman sinua. – – Kiitos että pelastit henkeni.” Vaikka tämän tarinan eläin on uhka, mahdollinen tappaja, lopulta toisen elollisen olennon läsnäolo on niin helpottavaa, että se auttaakin Piitä jaksamaan. Minulle on muutaman kerran eri ihmiset pohtineet, miksi minulla on kissoja ja kannattaako niitä pitää vaivana. Kuitenkin, ainakin minulle, varsinkin yksin asustellessa, sillä on uskomaton voima, kun silloin tällöin pieni lämmin paino laskeutuu mahan päälle vain sanoakseen: ”Minä olen tässä.”

Kirja tuli loppuunsa sairastellessa. Olin tyytyväinen omaan peittopesä, smoothie, kissanpoika -kombooni Piin kiikkerä vene, ainainen nälkä, tiikeri -komboon verrattuna.

”Minä olen hindu, ja siihen ovat syynä punaisen kumkum -jauheen sirot kartiot ja koreissa olevat keltaiset kurkumakimpaleet, kukkaköynnökset ja kookospähkinän palat, jumalan luo saapumisesta kertova kellojen kilinä, nadaswaramin hento valitus ja rumpujen pärinä, paljaiden jalkojen jäljet pimeiden käytävien kivilattioissa, joille aurinkovalo lankeaa keiloina, suitsukkeen tuoksu, pimeydessä pyörivien arati-lamppujen liekit, suloisesti lauletut bhajanit, siunattaviksi tuodut norsut, värikkäitä tarinoita kertovat seinämaalaukset takia ja se, että otsiin on merkitty eri tavoin yksi ja sama sana – usko. Olin noille aistivaikutelmille uskollinen jo ennen kuin tiesin, mitä ne merkitsivät tai mitä varten ne olivat olemassa. Se on minun sydämeni käsky.”

En ole uskonnollinen, mutta ehkä omalla tavallani hengellinen. Mitä lainauksessa kuvaillaan, se kaikki on minulle jotain suurempaa ja minun elämänkatsomukseni on nauttia siitä kaikesta mahdollisimman usein, sen kaiken ansaitsemalla nöyryydellä ja rakkaudella. En tarvitse tietoa, kuka sen on luonut ja miksi, mutta haluan osata osoittaa huomiollani ja kunnioituksellani, miten suurta se kaikki pieni onkaan. Toki, liian usein se unohtuu, mutta tavoitteena haluan pitää juuri tällaisesta ajattelusta kiinni.

Voisin kuvitella, että tämä kokemus hengellisyydestä ei käy järkeen sellaiselle, joka sitä ei ole kokenut. Itse kuitenkin uskon, että sillä hetkellä, kun tunturin laella katselee ääretöntä ruskaa ja saa vihdoin hengitettyä kunnolla ensimmäistä kertaa kuukausiin, tai kun pakkanen on kiristänyt kasvot äärimmilleen ja yhtäkkiä aurinko pilkistää kuuraisten oksien lomasta, tai kun vastustamaton raukeus laskeutuu veneellä järveä halkoessa, on niissä hetkissä jotain niin paljon suurempaa kuin ihminen.

Kuten aina niin viisas Tove Janssonin Nuuskamuikkunen sanoo: ”Kaikki muuttuu vaikeaksi, jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä – ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.”

Eikä minun tosiaan tarvitse omistaa, vaan tietää, että kaikki tässä maailmassa, siellä jossain ja juuri tässä hetkessä, odottaa minua ihmettelemään itseään. Siinä riittää olemassaololle syytä. 

Tämän takia kirjoja luetaan. Että muistaisi taas, miten onnekas onkaan, kun voi nähdä, tuntea ja kokea kaiken sen, mitä koettavissa on.


Yann Martel – Piin elämä 📖
Alkuperäisteos: Life of Pi
Suomentaja: Helene Bützow
Tammi, 2003

✨✨✨✨

Sopii haastekohtiin (omien kriteerieni mukaan, joidenkin mielestä näitä olisi varmasti enemmän, joidenkin mielestä vähemmän):

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana
28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen
30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s